Loukkaantumisesta

Voi olla tosi turhauttavaa kokea loukkaantuminen balettimaailmassa. Minä kyllä tiedän.

Vuosi sitten oikeaan kantapäähäni tuli rasitusmurtuma, ödeemaa ja nilkassa oli myös nestettä. Minulta kiellettiin tanssiminen aika lailla koko kesäksi. Mutta ikävä kyllä tänä vuonna tapahtui uudestaan jotain samankaltaista. Kaikki meni ihan loistavasti. Kehityin tänä vuonna nopemmalla tahdilla kuin ikinä ennen. Opettajanikin kehuivat edistymisäni ja puskivat minua eteenpäin, koska he olivat huomanneet kuinka ahkera ja nopea olin oppimaan. Tein paljon harjoituksia treenien ulkopuolella, ja elämässäni lähes ainoat asiat olivat lukio ja baletti. Ja olin tyytyväinen elämääni juuri niin.

Mutta sitten yhtenä päivänä en ollut nukkunut kovin hyvin suunnilleen viimeiseen kolmeen päivään. En oikeastaan tiedä miksi, sille ei ollut mitään erityistä syytä, joskus vaan nukun huonommin kuin yleensä. Sinä torstai aamuna tunsin oloni todella huonoksi. Olin väsynyt ja lihakseni olivat kipeät ja se kaikki näkyi väsyneistä ja mustista silmistäni. Silti ilmaannuin 8.20 alkavalle aamun balettitunnille ja päätin selviytyä ja puskea itseni koko tunnin läpi. Tunsin itseni, enkä ollut luovuttaja.

En päässyt tunnin loppuun asti. Melkein selviydyin koko tunnista. Mutta sitten teimme Grand Allegroa ja ainoa asia mitä pystyin ajattelemaan oli, että miten matala hyppyni on tänään. Tuntui ettei kroppani totellut käskyjäni enkä päässyt kunnolla ilmaan, väsymyksen vuoksi. Olin hengästynyt. Opettajamme käski meitä tekemään Grand pas de chat'ta nurkasta vasemmalle puolelle. Kun pääsin hyppäämän, toinen hyppyni ei mennyt ihan putkeen. Hyppäsin, ja alas tullessa pikkuvarpaani jäi alle ja laskeduin jalkaterän ulkosyrjälle ja kuului kova napsahdus. Kaaduin lattialle ja aloin itkeä ja vapista. Kipu ei tullut heti, vaan ensimmäinen ajatus oli, että ei se mennyt pahasti, itkin aluksi lähinnä pelästyksestä. Luokkalaiseni juoksivat äkkiä hakemaan jäitä, ja makasin salin lattialla ehkä 5-10 minuuttia, kunnes fysioterapeutti tuli paikalle. Fysioterapeutti käski minut myös lääkäriin, koska kyseessä saattoi olla ns. "dancer's fracture".

Baletinopettajani kantoi minut autoon ja ajoi minut lääkärille, joka on tunnettu tanssijapiireissä ammattitaidoistaan. Menin röntgeniin ja kuulin, että viides metatarsaaliluuni oli murtunut hypyssä. Jalkaani laitettiin Walker, ja sanoi että tätä käytän seuraavat 5-7 viikkoa, kuin myös kävelykkepejä. Alkuun jalalle ei saanut laskea yhtään painoa. Olin murtunut myös henkisesti. Examen eli näyttötunti oli tulossa, ja tämä tarkoitti, etten voinut osallistua niihin. Myös kevätnäytökset olivat pelkkä haave vaan. Niitä saisin katsoa yleisön puolelta.

Kaikki mitä oikeastaan pystyn tekemään nyt, on pitää hyvän asenteen ja oppia uutta katsomalla muita ja heidän tekemistään. Välillä on tosi rankkaa katsoa kun ystävät tekevät kaikkea sitä mitä itse haluaa tehdä niin paljon. Ja nyt kun en voi tanssia, minulla on paljon vapaa-aikaa. Siksi myös blogikin heräsin henkiin. Mutta runsas vapaa aika tarkoittaa myös paljon aikaa ahdistua ja ajatella negatiivisesti. Olen ollut ahdistunut siitä, etten saa tanssia ja joudun istumaan. Olen yrittänyt ajatella positiivisesti mutta näin ainoastaan tämän loukkaantumisen varjopuolet. Kuvittelin, että kaikki minkä eteen olen tehnyt niin paljon töitä  ja kaikki tämä vuoden aikainen kehitys menee ihan hukkaan. Millään tehneelläni työllä ei tuntunutolevan merkitystä, kun tässä oli palkkio kovasta työstä. Kaikki kyllä sanovat minulle, kuinka se ei ole niin ja kyllä minä oikeasti sen tiedä. Silti se ei vie pois sitä tunnetta epäonnistumisesta. Sitä tunnetta, että jään jälkeen.

Eniten harmittaa kevätnäytöksestä ulosjääminen. On rankkaa katsoa kun joku muu ottaa oman paikkasi mutta niin se vain menee. Show must go on.

Kaikki ystäväni ovat olleet tukenani ja yrittävät auttaa parhaansa mukaan. Silti välillä tuntuu, että olen yksin vammani kanssa. Vaikka monet ystävistäni ovat käyneet läpi loukkaantumisia, eikä itsellenikään tämä ole ensimmäinen kerta, tuntuu sitli että tämä on ylitsepääsemättömän hankalaa. Ja kaikki tapahtui huonoimpaan mahdolliseen aikaan. Yritän olla näyttämättä harmistuneisuuttani hirveästi ulkopuolelle, sillä en halua valittaa. Inhoan valittamista, mutta joskus pitää vaan antaa kaiken tulla. Sitä teen nytkin.

Minun pitää vaan pysyä vahvana. Tämä ei ole maailman loppu, eikä urani loppu. Täytyy vain malttaa ajan parantaa. Olen yrittänyt pitää lihakseni suurin piirtein kunnossa tekemällä paljon pilatesta ja muita oheisharjoitteita, joissa minun ei tarvitse varata jalalle painoa. Voin vain edetä päivä kerrallaan ja tehdä niinkun lääkäri käskee. Saan itkeä ja tulen varmasti itkemään tämän takia vielä. Tulen ahdistumaan kun en saa tanssia ja kehittyä, mutta kun tulen takaisin tulen tekemään paljon töitä, että pääsen pisteeseen, missä olin ennen onnettomuutta. En voi muuta tehdä. Täytyy vaan jaksaa. Tässä on myös loistava tilaisuus päästä vähän tuulettumaan tästä 'balettikuplasta', jokka elän. Tai sitten vain keskittyä vähän enemmän myös lukio-opintoihin.

Kaikki on väliaikaista.